Tänään koitti päivä jota olen enemmän ja vähemmän pelännyt pitkän aikaa. Päivä josta olen aina miettinyt, kuinka kamala tämä tuleekaan olemaan ja huomaan sen nyt todella sitä olevan.

Tänään nimittäin pikkuinen Lotta nukkui pois. Oloni on epätodellinen ja hirveä jäytävä ikävä sattuu sydämeen :(

Lotta selvisi elämässään monesta vastoinkäymisestä. Se sairastui pariin kertaan pasteurellaan ja joutui kerran lajitoverinsa raatelemaksi. Vaikka tilanteet vaikuttivat aina hetken ajan toivottomalta, Lotta tervehtyi hoidon myötä alta aikayksikön ja oli sitten aina oma pirteä ja ihana itsensä.

Lotta on syy siihen, että meillä tänä päivänäkin on kaneja ja että ne ovat vieneet sydämeni. Kun pieni Lotta astui taloon, oli sydämeni mennyt sen sileän tien ja pupuja on siitä asti ollut lähemmäs kahdeksan vuoden ajan. Lähes kahdeksan vuoden ajan sai Lotta elää pupumaista elämää ja muistuttaa meitä siitä, miten suuri persoona voi pieneen kokoon mahtua.

Lotta sai kolme viimeisintä vuottaan elää yhdessä Läski-Pupen kanssa. Vaikka kokoeroa oli huomattavasti, ei se haitannut ystävien välejä. Lotta ja Puppe olivat kuin paita ja peppu. Ne nukkuivat vireretysten, hellivät toisiaan ja söivät kylki kyljessä. Ne olivat aina yhdessä ja lähekkäin.

Voi kuinka osaakin pieniä perheenjäseniään rakastaa. Ja kuinka valtava ja murskaava tämä suru on, kun rakkauden kohde on poissa. On niin hirveä ikävä, niin valtava ikävä :(

Yksin jääneen Pupen aion totuttaa Lissun kanssa yhteen. Puppe ja Lissu ovat samanlaisia pulleita palleroita, joiden toivon ystävystyvän ja nauttivan toistensa seurasta. Aika näyttää kuinka käy.

Lepää rauhassa rakas Lotta-mummu..